Suitsutusta LP-levyille ja vinyylisoittimille
En ole taas hetkeen kirjoittanut tänne blogiini mitään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että väitöskirjaan liittyviä akateemisia kirjoitushommia on ollut riittämiin. Se on toki ihan positiivinen juttu. Aikoinaanhan perustin tämän blogin pitkälti purkamaan kirjoittamisen ”pakkoa”. Nyt halusin kuitenkin kirjoittaa jostain muusta, eli LP-levyjen eli vinyylien, eli ihan vain levyjen, lumosta. Tämä blogikirjoitus, Suitsutusta LP-levyille ja vinyylisoittimille, on otsikon mukaisesti kunnianosoitus tälle, kai jo hyvän tovin renessanssia kokeneelle, tallenneformaatille.
Musiikki nuoruudessani
Olen kai aina ollut monipuolisen musiikin ystävä. Ala-asteen jossain vaiheessa sain onneksi oman kasettimankan, jolla kuuntelin kaikkea Madonnasta Bananaramaan ja Bon Joviin, siitä sujuvasti Jarreen ja Popcorniin. Noin 11-12 vuoden iässä aloin kokea, että osa tästä musiikista ei ollut ”ok” pojan kuunnella. Poikien piti kuunnella vihaista ja aggressiivista musiikkia: AC/DC:tä, Rainbowia, Iron Maidenia ja Metallicaa. No onneksi tätä pakotuksen tunnetta kesti vain vähän aikaa. Silti, kun noin 14-vuotiaana sain Sonyn stereosetin, jossa oli sekä kasettipesät, cd- että vinyylisoitin, oli ensimmäinen CD-levyni Black Sabbathin Paranoid. Ensimmäiset LP-levyni olivat – jos oikein muistan – Motörheadin Iron Fist ja Orgasmatron (joka muuten nyt soi taustalla vinyyliltä just nyt).
Metallimusiikin rinnalle tulivat iän karttuessa vaihtoehtomusiikin 90-luvun isot ja pienet nimet, kuten The Cure, Cranes, Suede, NIN, Depeche Mode, Slowdive ja Mazzy Star. Näistä The Cure oli ehdottomasti minulle se tärkein – jonkinlainen identiteetin perusta, joka vaikuttaa yhä jossain sielun sopukoissa ja on taas uuden levyjulkaisunsa ansiosta soinut myös vinyylinä enemmän.
Oma lukunsa vinyylien parissa alkoi siitä, kun innostuin aivan älyttömästi konemusiikista, joka oli 90-luvun alussa länsirannikolla vielä aika uusi ja marginaalin juttu. Diggasin enimmäkseen rankemmasta teknosta, hardcoresta ja jopa gabberista, acid housesta ja ambientista. Tällä konemusaosastolla esittäjällä ei yleensä ollut kovin suurta merkitystä – muutamaa poikkeusta, kuten Aphex Twin ja Biosphere, lukuun ottamatta.
Konemusiikin seurauksena innostuin myös itse tekemään musiikkia tietokoneella. Se on harrastus, joka kulkee edelleen mukana ja jota olen päässyt tekemään joskus myös työkseni, mainosmusiikin ja äänisuunnittelun muodossa.
Vinyylisoittimen paluu
Teini-iässä saamani stereosetti palveli minua pitkään, vuosien ajan, mutta lopulta se jäi johonkin muuttokuormaan. En sen tarkemmin edes muista, minne meni. Yksi vaikuttava tekijä oli varmasti mp3-formaatin ja erilaisten nettiradioiden, ja lopulta Spotifyn, yleistyminen.
Onneksi ne ihan ensimmäiset ja tärkeimmät LP-levyni olen säilyttänyt. Niistä löytyy The Curea, jo mainittua Mötorheadia, Depeche Modea, ja jokunen pahasti bileissä naarmutettu teknovinyyli. Lisäksi kuriositeettina jonkun verran pienempi seiskatuumainen vinyyli erilaista 50-60-lukujen musiikkia. Eli valitettavasti en näitä ole vaalinut kuin kukkaa kämmenellä, mutta ovatpa olemassa kuitenkin.
Kun olin asiaa useamman vuoden mielessäni pyöritellyt, aloin kartoittaa sopivaa levysoitinta, jolla voisin levyjä kuunnella. Loppusyksystä 2024 ostin sitten Amazonin Black Fridayn alennuksesta halvan levarin alle satkulla. Ajattelin kai, että täytyy ensin kokeilla edullisella, jaksanko enää nähdä vaivaa levyjen pyörittämiseen. No, tietenkin sen äänenlaatu oli niin susipaska, että totesin taas kerran: halvalla saa mitä sattuu. Kyseinen levari lähti palautuksena takaisin sinne, mistä tulikin.
Toki tiesin, että jos sijoittaisin edes muutaman satasen, saisin heti kunnollisen soittimen, jota ei tarvitsisi katua. Mutta kun en edelleenkään tiennyt, miten suhtaudun levysoittimen soundiin ja käyttöön nykyaikana. Niinpä jatkoin tarjousten scouttausta ja levarien arvostelujen ja käyttökokemusten lukemista netistä.
Viimein sitten, lopputalvesta 2025, törmäsin tarjouksessa olevaan ja hyvät arvostelut saaneeseen Denonin DP-29F-soittimeen. Pistin sen tilaukseen, ja näin palasi vinyylisoitin ilokseni ehkä noin 25 vuoden tauon jälkeen. Tässä Denonissa on mielestäni hinta-laatusuhde kohdallaan, enkä ainakaan vielä ole löytänyt käytössäni valitettavaa.
Suitsutusta LP-levyille ja vinyylisoittimille
Jos minun pitäisi jotenkin luonnehtia vinyylin ja Spotifyn eroja, niin sen minkä Spotify voittaa helppoudessa, se häviää fiiliksessä. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai-tilanteesta, sillä kummallekin on ehdottomasti paikkansa. Kuuntelen musiikkia melkein aina yksin ollessani, ja varsinkin liikkuessani julkisissa ilman musiikkia en oikeastaan edes voi olla. Muiden ihmisten tunkeminen lähelle ja hajut ovat olleet aina vähän vaikeita sietää – saati sitten, jos kuulen heidän äänensä.
Vinyylin soundi, nyt kun olen taas kuunnellut vanhoja levyjäni, on kuitenkin paljon miellyttävämpi, pehmeämpi ja lämpimämpi verrattuna vastaavaan äänitteeseen digitaalisessa muodossa. Toki taajuuskorjauksella voi digitaalistakin ääntä ”lämmittää”, mutta ei se silti ole samanlainen kokemus. LP-levyllä pieni rahina ja siellä täällä kuuluvat vanhan levyn rapsahdukset vain korostavat sitä hyvää fiilistä, joka vinyylistä välittyy.
Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta kuunnella vinyylejä todella hyvillä vehkeillä, eli minulla ei ole referenssipistettä siihen, mikä voisi olla mahdollista. Tämä on oikeastaan ihan hyvä juttu, sillä usein tieto lisää tuskaa. En joka tapauksessa haluaisi sijoittaa tuhansia euroja tähän harrastukseen – ellen sitten voittaisi lotossa isosti. Nykyinen levari + vahvari + tornikajarisetti + subbari palvelee minua enemmän kuin hyvin.
Vinyylin tulevaisuus
En usko, että vinyyli on elinaikanani kuoleva formaatti. Vaikka en tiedä, innostuvatko nuoremmat sukupolvet enää LP-levyistä, meitä nuoruutensa fiilistelijöitä on varmasti tarpeeksi.
Itse aion ostaa juurikin niitä nuoruuteni levyjä lisää – sellaisia, joita kuuntelin tai olisin halunnut kuunnella, jos siihen olisi ollut rahaa tai mahdollisuuksia. Jälkimmäinen oli nimittäin yllättävän suuri este vielä 90-luvulla. Pienellä paikkakunnalla ei tietenkään ollut yhtään levykauppaa, ja Porissa, joka oli lähin isompi kaupunki, valikoima oli muistikuvani mukaan melko kapea ja rock-painotteinen. Konemusiikkia piti hakea tai tilata Turusta, mikä oli silloisilla resursseilla sekä tosi kaukana että kallista.
Nyt tilanne on ihan toinen – saksalaisesta Amazonista voi tilata juuri sen, mitä haluaa, usein paljon suomalaisia levykauppoja edullisemmin. Onhan tämä toki harmillista kotimaisille kauppiaille, mutta näinä aikoina harvalla on varaa levitellä rahaa liikaa. Sieltä sen ostaa, mistä sen saa halvimmalla ja helpoimmalla. Olen kykkö silloin tällöin piipahtanut työmatkalla Helsingin Kampin levyliikkeissä, jos vaikka sattumalta löytyisi jokin hyvä löytö, mutta näin ei ole käynyt. Käytettynä sama LP on voinut maksaa kymmenen euroa enemmän kuin uutena Amazonissa. Aika tosi harmillista, sillä mielelläni tietenkin tukisin kotimaista levykauppaa. Eikä ole sanottua, että menisin aina hinta edellä – joskus levyn haluaa mukaansa heti, enkä silloin katsoisi hintaa niin tarkkaan.
Osa LP:n lumoa on myös se, että kun levyn laittaa lautaselle, manuaalisuus ja mekaanisuus kannustavat keskittymään kuunteluun eri tavalla. Ja kun levy loppuu, on pakko nostaa perse penkistä ja mennä vaihtamaan se ajatusta käyttäen. Nämä tekijät nostavat ainakin omalla kohdallani musiikin arvoa entisestään. Enkä totta puhuakseni usko, että digitalisaatio tai generatiiviset tekoälyt näyttelevät tässä kokemuksessa merkittävää roolia – markkinointi- ja hankintaprosessissa ehkä, mutta eivät itse kuuntelussa.
Kaikessa ei ole kyse tehokkuudesta tai virheettömästä laadusta. Osa analogisuuden kauneutta on juuri sen epätäydellisyys: pienimuotoinen kohina ja kaaos, jotka antavat aivoilleni jotain sellaista, mihin Spotify, iTunes tai edes huippulaatuinen Tidal eivät taivu.
Onneksi hommasin LP-soittimen. Nyt pitää enää muistaa kuunnella hyviä levyjä oikein ajan kanssa.
Tämän kirjoitukseni soittolista
Kun kirjoittelin tämän tekstin blogiini 13.4.2025, kuuntelin seuraavat vinyylit. Arviot asteikolla 1-10, 1 = ihan paska, 10 = täydellinen.
- Motörhead – Orgasmatron – kunnon äijärokkia. 8/10 sarjassaan.
- Charlatans – Some Friendly – ei ehkä ihan enää pudonnut, mutta aikanaan diggasin. Nyt 6/10.
- The Cure – Disintegration – mielestäni maailmankaikkeuden paras levy ja jos maailmaan jäisi vain yksi mitä kuunnella, olisi se tämä teoskokonaisuus. 11/10.