On aika kirjoittaa jostain tekoälyäkin kiinnostavammasta asiasta, eli levyarvostelu: The Cure ja Songs of A Lost World. Kyseessä on siis The Curen 14. kovasti odotettu studioalbumi, joka julkaistiin 1. marraskuuta 2024. Edellisestä Curen levystä olikin ehtinyt vierähtämään jo melkoinen tovi, eli 16 vuotta. Tässä kirjoituksessa levykansikuvan jälkeen käyn läpi uuden, Spotifysta löytyvän, levyn biisi kerrallaan.

Memorylane

Ennen siirtymistä kappaleiden puimiseen, on pieni pujahdus memorylanelle pakollinen. Kuulin The Curea ensimmäisen kerran teinipoikana joskus 90-luvun alussa. En enää muista missä ja miten näin pääsi käymään, mutta pidän todennäköisenä, että jokusen vuoden minua vanhempi ystäväni olisi minut Robert Smithin ja kumppanien musisoinnille altistanut. Saattaa jopa olla, että en ihan aluksi pitänyt Robert Smithin persoonallisesta äänestä. Pian ainakin totuin, ja sen jälkeen muistan meidän katselleen VHS:ltä yön pimeydessä musiikkivideoita, joista erityisesti mieleeni on jäänyt The Forest, Charlotte Sometimes, The Hanging Garden, Lullaby ja Just Like Heaven.

Teinivuosina erityisen kovassa kuuntelussa olivat mainiot alkupään levyt kuten Disintegration, Pornography ja Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me. Olin myös siitä onnekas, että ensimmäinen iso keikka, jolle pääsin, oli Hesan Jäähallissa 1992 Wish-levyn julkaisukiertueen keikka. Sieltä ostettu kiertuelehtinen löytyy edelleen, ihme kyllä, tallesta.

Samalla reissulla kuulin myös lämppärinä ollutta Cranesia, joka sekin on säilynyt siitä asti soittolistoillani. Toisen kerran näin The Curen Provinssissa 1996, mutta sen jälkeen en ole enää ”uskaltanut” mennä keikalle. Haluan kai varjella noita kultaisia muistojani, vaikka kuulemani mukaan ovat kyllä edelleen olleet kovassa iskussa keikoillaan – myös Suomessa käydessään.

The Cure minuuteni muotoilijana

Suhteeni The Curen musiikkiin oli vahva oikeastaan koko 90-luvun, ja vaikuttaa heidän musiikkinsa totta puhuakseni edelleenkin identiteettiini. Fanitus näkyi pukeutumisessa, joskus kasvoilla äidiltä lainatuilla kajaleilla ja punatuilla huulilla, pörrötettynä tukkana ja ennen kaikkea yleisenä ”outoutena”. Voin sanoa, että siinä oli Nakkilan “Työviksen discossa” jengi ihmeissään, kun paikalle pamahti parikin curefania. Minulla on ollut JOSSAIN kuvakin meikit naamassa, mutta en sitä enää löydä… 🙁

Olin jo lapsena huomannut, että syystä ja toisesta, tunsin itseni aina erilaiseksi – oudoksi. The Cure, ja laajemminkin alternative-musiikin ja konemusan päälle rakentunut identiteetti, antoi luvan olla “epäsosiaalinen hörhö”, avoimesti eksentrinen ja pyöritellä asioita ja omia ekkoja päässä (usein liikaakin) tavalla, joista vielä aikuisenakin minua on pyydetty olemaan hiljaa.

Toki ymmärrän nyt kyseessä olevan kohtaanto-ongelma: olen vain valinnut seurani välillä väärin. Teini-, nuoruusvuosien  ja taidekouluaikojen aikoihin olin keskimäärin tosin onnekas, sillä löysin useammankin ihmisen ja porukan, joissa erilaisuutta arvostettiin ja oli helppo olla oma itsensä. Ehkä tunnistatte itsenne, jos tätä luette. Iso kiitos. <3

Levyarvostelu: The Cure ja Songs of A Lost World

Vaan eiköhän ole aika siirtyä The Cure – Songs of A Lost World levyltä löytyvien kappaleiden pariin?

Alone (6:48)

1. ”Alone” oli pitkäsoitolta ensimmäinen julkaistu maistiainen ja sinkku. Se alkaa reilun kolmen minuutin mittaisella introlla, joka yhdistelee Disintegration ja Pornography -levyiltä tuttuja melankolisia sävyjä ja sanoituksia varsin mehukkaasti. Vähän kuitenkin jää matka vajaaksi, ja vaikka kappale onkin melkein 7 minuuttia pitkä, olisi sitä mielestäni pitänyt kasvattaa vielä muutaman minuutin verran isommaksi ja isommaksi. Ehkä nämä eeppistelyt on varattu sitten live-vetoihin, joita varmasti ja toivottavasti sedät vetävät vielä tulevina vuosina ison määrän.

And Nothing is Forever (6:53)

2. ”And Nothing is Forever” on sävelkulultaan optimistisempi, mutta sanoituksiltaan sitä tuttua haikean kaunista Curea. Kokonaisuudessaan levyn teema tuntuu olevan luopuminen ja suoraan sanottuna kuolema – kaiken loppuminen. Lukemani mukaan tähän ovat vaikuttaneet Smithin lähipiirin tapahtumat. Vanhenemisen hyvä puoli on usein viisastuminen, mutta kuten ”And Nothing is Forever” jo kappaleen nimenäkin viittaa, maailma, jota elämme, vanhenee mukanamme: ”I know, I know. That my world has grown old.”

A Fragile Thing (4:43)

3. ”A Fragile Thing” kappaleessa hallitseva elementti on bassokuvio, joka on omaan makuuni haastava. Monestakin syystä, kuten se, että siinä on funk-elementtejä, joista en oikeastaan ole koskaan pitänyt. Tämä on tietenkin ns. henkilökohtainen helvettini, mutta kun paska bassokuvio pilaa muuten hyvän biisin, niin pistäähän se vituttamaan. No OK, olisin myös jättänyt pianon pimputukset pois ja säveltänyt rummut suoraviivaisemmiksi, mutta kitarat ja laulut ovat vallan mallikkaat.

Warsong (4:17)

4. ”Warsong” yhdistää mielessäni Disintegrationin, Wishin ja Pornographyn hyviä elementtejä, mutta jostain ihmeen syystä siihen päälle on sotkettu maailman tylsin kahden soinnun haitariviritys tai mikä lie harmonikkamelodia. Jos olisin saanut tuottajana toimia, olisin tässä kohtaa laittanut tuon yhden kanavan mikseristä mutelle ja nyt sellaisesta kasin biisistä olisi kuoriutunut kiitettävä kipale. Toki tämäkin kappale olisi kaivannut ainakin tuplat lisää mittaa. Neljä minuuttia on ihan liian vähän kasvattaa tunne sille tasolle kuin tiedän Curella olevan kapasiteettia.

Drone:Nodrone (4:45)

5. ”Drone:Nodrone” esittelee toisen funkybassokuvion kiusakseni. Minun on vain vaikea tykätä mistään basson läpsyttelystä. Tässä taustalla on ehkä se, että teinipoikana juuri basso oli ensimmäinen soitin, jonka käteeni otin ja opettelin sitä soittamaan The Curen suoraviivaisempien kappaleiden kuten Forest ja Fascination Street avulla. Disclaimerina todettakoon, että niihin teinivuosiin basson soittelu sitten jäikin. Ostin kyllä viime kesänä (2024) käytetyn sähköbasson ja sillä lomalla jamittelin, vaikka harmikseni kaikki vähäisetkin sen soittotaidot olivat kyllä jo ruostuneet muodottomiksi. Kannattaa muuten kuunnella jo mainittu Fascination Street ja ottaa kiinni siitä, mitä Smith ja kumppanit saivat aikaan kultaisella 80-luvulla. SE on jotain sellaista, mistä kylmät väreet menevät edelleenkin läpi kehon kuunnellessa. Fascination Streetin kitararevittely 4 minuutin kohdalla on edelleen osastoa mind-blown ja bassolaini sulaa kultaa. Palatakseni vielä vähän ”Drone:Nodroneen”, on tämä kappale minusta jälleen potentiaalinen mestariteos, mutta taas on yritetty tehdä jotain liian monimutkaista, kun yksinkertaistus olisi ollut luultavimmin tie huipulle.

I Can Never Say Goodbye (6:03)

6. ”I Can Never Say Goodbye” alkaa myrskyn äänillä; kikka, joka toimii oikeastaan aina (ja kuuntelehan The Same Deep Water As You Disintegrationilta… 🤯) ja niin nytkin. ”I Can Never Say Goodbye” biisin pianomelsu vain on valitettavan yksiulotteinen ja lelupianomainen, vieden huomiota muuten mainiolta kokonaisuudelta. Tuntuu kyllä pahalta kritisoida tuota yksityiskohtaa, sillä muuten kappale voisi olla kovinkin koskettava. Ilmeisesti Robert käsittelee tässä veljensä kuolemaa, joka ajatuksena on vähintäänkin musertava. En koskaan haluaisi tai halua olla tilanteessa, jossa joudun omille rakkaille veljelleni sanomaan hyvästit, vaikka tiedänkin, että hyvästit ovat aina tragedia, joka piilotettu rakkauden alle lopulta löydettäväksi. Valitettavaa iän tuomaa ymmärrystä tämä, jota tämä Curen uusi paljon pyöritteleekin eri näkökulmista.

All I Ever Am (5:21)

7. ”All I Ever Am” hämmästyttää jälleen vähän alun liidisynasaundivalinnallaan, mutta kunhan introsta selvitään, helpottuu tämän kuulijan kärsimys hieman. Tässä kappaleessa kun taas basson sävelkulku ja soundi ovat mitä ”pitääkin”. ”All I Ever Am” kappaleen sanoitukset resonoivat varmasti kaikille joskus liikaakin miettiville, mitä tapahtuu, jos nyt vain pysähdyn? Ainakin minä mietin tätä paljon.

Endsong (10:23)

8. ”Endsong” alkaa upean eeppisesti, vain rumpujen tomeista on vähän unohtunut alapää jonnekin matkan varrelle. Ne vähän kolisevat skidisti ilman sitä potentiaalia tantereen tärisyttämiseen, joka tomeissa on, vaikka sterkkojeni subbari on säädetty ihan liian kovalle suhteessa muihin taajuuksiin. Musta alataajuuksien hypnotisoiva voima perustuu siihen, että ne pystyy tuntemaan kehossa – bassovoittoisen musiikin ollessa näin myös kehollinen kokemus. Tomien ohkaisuus ei silti latista muuten erinomaista kappaletta. Onneksi tässä levyllä on loppua kohden saatu myös bassolinjat toimimaan kuten The Curen levyllä pitää. Lopun kitararevittelyt muistuttavat kovasti Wish-levyn vastaavia, pelkästään positiivisesti toki. Sanoja lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että onko tämä nyt sitten The Curen viimeisen levytyksen viimeinen kappale? Noooooouuuuuu… Se on kamala ajatuksena, mutta toisaalta, istuu sekä laulun nimeen että orkesterin ikään. Robert Smith on sanonut, että lopettavat nämä hommat viimeistään, kun The Curen perustamisesta tulee 50 vuotta ja ennen kuin hän täyttää 70, eli suurin piirtein 2028.

Songs of A Lost World on hyvä levy

Vaikka kappaleiden kommentointia lukiessa saattaakin tulla vaikutelma, että en jotenkaan pidä tästä levystä, on se väärä. Pidän. Levyn suurin ongelma on lopulta se, että kappaleita on VAIN 8. MIKSI?

Itse asiassa tämä levy paranee joka kuuntelulla, kun aluksi hiukan ärsyttäneisiin yksityiskohtiin alkaa tottua. Kuuntelen kaikkea musiikkia aika tarkkaan, palastellen eri taajuudet mielessäni kanaviksi, jotka näen sävyinä, tunteina ja joskus myös väreinä. Tämä kaikki korostuu varsinkin musiikissa, jota haluan ymmärtää, mutta se ei ihan heti mene ns. tunteisiin. ”Songs of A Lost World” tuntuu kuitenkin ryömivän tunnepuolelle vähän salakavalastikin, nousten kyllä sinne  The Curen ns. parempien levyjen joukkoon.

Levyn tulevaisuus?

Olen syksyn myötä tuntenut kasvavaa tarvetta hankkia levysoitin ja laittaa tämä vinyylimuodossa kuunteluun, kuten myös vanhemmat teokset. Olen melko varma, että ajalla tästä The Curen 14. studioalbumista kuoriutuu vieläkin parempi. Nyt se sijoittuu ”Bloodflowers” levyn hujakoille omassa rankingissani ja saattaa ajalla nousta jopa kisaamaan Faithin ja Seventeen Secondsin kanssa. Nähtäväksi jää, ajallaan.

Lopuksi vielä koitan laittaa sen kummemmin perustelematta The Curen levyjä parhausjärjestykseen ja jään aktiivisesti odottelemaan mitä orkesteri vielä keksii faniensa iloksi näinä viimeisinä vuosinaan.

The Curen top10-levyt jonkinlaisessa parhausjärjestyksessä 9.11.2024.

1. Disintegration
2. Wish
3. Pornography
4. Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me
5. The Head on the Door
6. Faith
7. Seventeen Seconds
8. Songs of A Lost World
9. Bloodflowers
10. Three Imaginary Boys

Ps. Kaikki The Curen levyt eivät tosiaan tässä ole, sillä varsinkin 2000-luvun ”iloisempaa tuotantoa” olen kuunnellut niin vähän, että rankkaaminen on melko mahdotonta. Vaikka hyviä irtobiisejä löytyy sieltä täältä, en kokonaisuutena ole niitä kuunnellut kaikkia edes kahdesti. Onneksi tämä uusin ” Songs of A Lost World ” oli nyt poikkeus 2000-luvun trendissä ja suosittelen kyllä laittamaan sen kuunteluun.

Pps. Maalaisin oheisen taulun samalla kun kuuntelin tämän The Curen uutukaisen ensimmäistä kertaa. Jokainen kappale on siis tallentunut siihen kerroksenaan. Nimettäköön se poikkeuksellisesti levyn mukaisesti.

—

Tässä kirjoituksessa ei ole käytetty ollenkaan tekoälyjä kirjoittamiseen, eikä sitä ole muutenkaan juurikaan mietitty tai optimoitu. Kaikkea kun ei tarvitse.