Kirja-arvostelu: Jälkeen (Kosmos, 2022) sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkit merkitty *-merkillä ennen linkkiä.

Luettuani aiemmin arvostelemani (ja kammottavan) dystopiakirjan Rotukarja, halusin lukea jotain hieman ”kevyempää” dystopiaa. Kahlattuani läpi Storytelin dystopia-aihetunnisteen valikoimaa, valikoitui lukuun * Seidi Saikkosen Jälkeen (Kosmos, 2022). Seuraavassa Kirja-arvostelu: Jälkeen bloggauksessa summaan lyhyesti ajatuksiani Saikkosen dystopiasta.

”Dystopia on epätoivottava yhteiskunta, kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä tarkoitetaan ihanneyhteiskunnan vastakohtaa, pelon utopiaa.”

Wikipedia (lainattu 30.12.2022)

Kirja-arvostelu: Jälkeen

Jälkeen tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan Suomessa, jossa seurataan kirjan päähenkilön Leon ja hänen kumppaninsa Sirun vaiheita yhden syksyn ajan. Dystopiaksi maailma on muuttunut siten, että Auringosta säteineen on tullut tappava. Tästä syystä harvat eloon jääneet ihmiset voivat liikkua vain öisin, etsien ruokaa, lääkkeitä ja suojaa säältä ja muilta ihmiset. Tätä päivien kiertoa, kun Leo ja Siru tutkivat ja etsivät pientä asuinaluetta (ilmeisesti Vaasan seudulla), Jälkeen käytännössä lyhyesti seuraa.

Mielestäni Jälkeen loppuu pahasti kesken, eikä varmasti sattumalta; teoksen tapahtumat jäävät roikkumaan ilmaan hieman liiankin ilmiselvästi ja jatko-osa on varmasti todennäköisesti tulossa. Kirjan ollessa kuitenkin varsin lyhyt, olisi minusta ollut parempi kirjoittaa se kerralla vähän pidemmäksi. Tällaisenaan Jälkeen on melkein jonkinlainen novelli tai lyhytelokuvan käsikirjoitusaihio. Ei huono, mutta ei myöskään erityisen vaikuttava kokemus, pikemminkin sellainen ”ihan OK” välipala, jota voi suositella esimerkiksi jos haluaa lukea jotain vähän kevyempää, mutta silti hiukan synkkää fiktiota.

Ajatuksia kirjan lomassa (sisältää juonipaljastuksia)

Vaikka Saikkosen Jälkeen ei suinkaan ole huono, saati pettymys, niin dystopiaa enemmän lukeneille se ei tarjoile mitään suuria oivalluksia. Sähkö on melkein aina loppu maailmasta, ihminen on petoeläin dystopiassa ja nälkä, rakkaus ja himo voimista vahvimmat. Mielestäni kiinnostavin uusi näkökulma on kirjan sijoittaminen nyky-Suomeen ja ehkä siitä olisikin voinut ottaa enemmän irti, kuin vain kuvailemalla erilaisia lähiöiden ja kauppakeskusten piirteitä ja antamalla kirjan henkilöille suomalaiset nimet. Toki kaikki nämä ovat paikallaan, juuri tapahtumien sitomiseksi tänne ja nyt, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jotain vahvempaa. On toki silti hyvä huomioida, että olin vasta edeltävänä kirjana saanut luettua alussa mainitun Rotukarjan, jossa koko kirja käytännössä kuvaillaan ihmisten teurastamista ja syöntiä; tästä lähtökohdasta kaikki vaikuttaa väkisinkin vähän kädenlämpöiseltä – sitä tietenkään olematta tai sitä edes haluamatta.

Kustantajan kirjailijakuvauksessa Saikkosen kerrotaan olevan elokuvataiteen kandi (eli käytännössä hänellä ja minulla on samantyyppinen koulutus). Mielestäni tämä näkyy Seidin tavassa kirjoittaa, sillä Jälkeen on visuaalinen, paikoin jopa elokuvakäsikirjoitusmainen ja vähäeleinen kuvaus sähköttömästä maailmasta, jossa jokainen vastaantulija on todennäköisesti riski olemassaololle. Saikkosen tarina toi myös mieleeni John Hillcoatin hyvän, mutta masentavan, Tie-elokuvan (2009) ja myös Lars Wilderängin * Tähtikirkas-trilogian ensimmäisen osan. Ja vaikka sitä ei kukaan muu kuin vaimoni voi tietää, niin myös erään oman novellini (joka tosin jäi kesken), joka kertoo naisesta Vantaalla, kun yllättäen laskeutuu yö ja suuri osa ihmisistä katoaa taivaan tuuliin.

Prove me wrong

Haluaisin nähdä miten Leon ja Sirun tarina jatkuu, mutta pahaa pelkään, että tarina jatkuu trilogiaksi ja etenee tyypillistä rataa… Eli toisessa osassa Siru synnyttää lapsen ja tarina keskittyy sen kasvun seurataan samalla, kun jostain löytyy tai jonnekin syntyy pieni yhteisö X, jonka osaksi Leo, Siru ja lapsi liittyvät. Kolmannessa osassa sitten Jälkeen-maailma alkaa taipua uuteen muotoonsa ja yhteisö X kasvaa ja voi paremmin. Auringon tappavan toiminnan syitä aletaan ehkä saada selville ja sitä kohtaan keksitään jonkinlaisia vastalääkkeitä ja näin syntyy uusi versio Suomesta uudessa ajassa. Toivoa on, mutta maailma entinen ei koskaan palaa ja niin edelleen.

Voin olla, ja toivottavasti olenkin, väärässä. Ja juuri sen haluaisin Saikkoselta lukea mahdollisen trilogian seuraavissa osissa; jotain muuta kuin se mitä perinteinen koulussa opetettava tarinankerrontamalli meille usein tarjoilee.