Essee elämän tarkoituksesta
Mietin usein elämän tarkoitusta. Olen miettinyt niin kauan kuin muistan. Joskus koko maailmankaikkeuden, toisinaan Telluksen flooran ja faunan, mutta ehkä useimmiten ihan vain itseni näkökulmasta. Millä on väliä ja miksi, mistä tämä kaikki tulee ja minne se menee.
Usein minulle onkin sanottu, että “älä mieti niin paljoa”. Se aina vähän ärsyttää, sillä on vilkkaasti miettivälle mielelle helpommin sanottu kuin tehty. Sama kuin sanoisi sydämelle, että lakkaa rakastamasta. Ei se niin toimi, rakastaa vain kahta kauheammin. Ja kuka joku muu on edes sanomaan sen mitä saa miettiä tai rakastaa ja kuinka paljon. Vaikka ymmärrän toki itsekin “paljon” riskit, niin silti sydämen tai mielen komentelu sattuu. Kun vielä kun tajuaa kaiken katovaisuuden ikuisuuden edessä, ei millään muulla kuin kivun väistämisellä ole enää mitään väliä. Merkityksellisyyden harha liukenee ikuisuuden virtaan. Nimittäin aika vähän on olemassa, kun sitä tarpeeksi kaukaa katsoo ja kaikki pyöristyy nollaan.
Siksi olen koittanut tarkentaa katsettani lähemmäs, johonkin joka saa minut unohtamaan kaikkeuden koon ja kestämään edes jotenkin ihmisyyden kipua. Se on tarkoittanut sitä, että olen varsinkin kolmenkympin jälkeen käyttänyt valtavasti aika ja energiaa uuden oppimiseen. Sitä ennen… no se oli sellaista aikuisuuden opettelun aikaa. Orapihlajasta tehdyn labyrintin seinien läpi rymistelyä.
Ulospäin kuulemma näyttää joskus siltä, että tiedän kaikesta kaiken. Se on samaan aikaan sekä imartelevaa että ahdistavaa. Mutta on niin tosiaan sanottu. Ja on minua joku sanonut myös ”ihmiswikipediaksi”. Lapsena isäni, joka ei sanojensa mukaan lukenut koskaan yhtään kirjaa kokonaan, manasi minua ”professoriksi” – kai kun hänestä kyselin liikaa pieneksi ihmiseksi. Se vähän vaivasi, sillä minusta tuntui, että minua ei kuultu ja kysymykseni olivat sillä kuitattu. Onneksi jossain kohtaa löysin kirjastoon. Muistan vieläkin sen tiedon ja tarinoiden kipua turruttavan tuoksun. Kai silti kysymykset vailla vastauksia kaikuvat edelleen päässäni, vaikka isäkin kuoli jo monta vuotta sitten viinaan. Hän ei kai kestänyt ihmisyyden tuskaa kovin hyvin. Mutta kun nyt 45-vuotiaana opiskelen tohtoriksi, olen miettinyt, että ehkä isäni manaus olikin taika, joka vasta kymmeniä vuosia myöhemmin manifestoituu jonkin uuden aluksi. Ainakin jos Luoja, kohtalo, karma, sattuma tai se muu uskomusjärjestelmä, joka sattuukin olemaan eniten totta, niin suo.
En tietenkään tiedä kaikkea, L-O-L. Oikeastaan koen päinvastoin. Tiedän sen verran, että tiedän tietäväni aina liian vähän. Parhaimmillaan se on ihan huikea tunne, sillä aina silloin koen, että voin joko hyväksyä tietämättömyyteni vastuusta vapauttavan autuuden, tai sitten minulla on jotain tavoiteltavaa. Kumpikin tuntuu omalla tavallaan hyvältä, poistaa kipua. Voisin tietenkin väittää, että opiskelen lisää vain itseäni varten, mutta se olisi valehtelua. Traumojani minä paikkaan. Haavojani hoidan. Opiskelen ja opettelen uutta, ihan omalla ajalla, muilta näkymättömissä, koska haluan vastata kysymyksiin, joihin en lapsena saanut isältä vastauksia. Ja tietenkin haluan myös pärjätä tässä kovassa maailmassa, pitää huolta jostain pirun kilpailukyvystä. Jos taas historia toistaa itseään. Niin se aina tuppaa tehdä. Yhtä varmasti kuin tuli taivaalle nousee idästä.
En halua enää kuuta taivaalta, olen matkannut jo niin kauas maasta. Ymmärrän liian hyvin, että se on turhaa. Lopputulos pyöristyy aina nollaan. Oikeasti minulle riittäisi se, että saisin laskut maksuun ja eläisin toivottavasti pitkän elämän terveenä ja onnellisena rakkaiden ihmisten kanssa. Mielellään ikuisesti – jos mahdollista, kiitos. Mutta ilman rakkautta elämä olisi pelkkää kärsimystä, ikuisuus helvettiä. Totta puhuakseni; epäilen Buddhan olleen oikeassa. Elämä on joka tapauksessa kärsimystä ja kärsimyksen vain kestää vähän paremmin, jos hyvä määrä rakkautta suonissa pitää positiivista mielialaa yllä.
Loppuun haluan vielä lisätä, että on paskapuhetta väittää jokaisen riittävän sellaisena kuin on. Se on niitä valheellisia voimalauseita, joilla ihmiset tsemppaavat itseään arjen teatteriin, pukiessaan esityksen naamiot kasvoilleen. Tuskin koskaan, mutta ei ainakaan enää tuhansiin vuosiin, ole kukaan lauman osana toimiva riittänyt sellaisena kuin on. Vain ihan yksin voisi olla se kuka on, mutta se on laumaeläimelle, introvertillekin, ennen pitkää helvettiä. Elämä ilman rakkautta olisi helvettiä. Kuitenkin jo paljon ennen sinne joutumista kannattaa sopeutua meille elintärkeiden yhteisöjen hierarkioihin, tarpeisiin ja koodeihin. Tämä näkyy muun muassa työn, tittelin, tulotason ja koulutuksen arvostuksena aina parinvalinnasta asuntolainan aneluun. Ei tittelillä tai tuloilla ole tietenkään ajan virrassa mitään arvoa, mutta kun ne ovat niin sanotusti spekseissä, on se arki todennäköisesti hiukan kivuttomampaa – ainakin jos naamio kasvoilla ei satu liikaa. Saa ne laskut maksuun ja on tilastojen valossa terveempi, onnellisempi, miehenä halutumpi ja elääkin pidempään. Siihen ei tarvita edes oman uskomusjärjestelmän apua, tilasto ja tutkimus tietää. Ja tiedän kyllä senkin mitä elämä on, kun ei ole ns. spekseissä. Been there. Silloin köyhyyttä suurempaa kipua tuotti pettymys itseeni.
Onko iso kasa arpia elämän tarkoitus vai seuraus?