Olen elämässäni ehtinyt miettimään monenlaista. Jo yläasteella ja lukiossa “zounasin” usein ulos tylsiltä tunneilta ja mietin mm. maailmankaikkeuden syntyä tyhjyydestä, absoluuttisen nollapisteen vaikutusta materian kykyyn olla vuorovaikutuksessa muun ympäristön kanssa, mustan aukon olemusta, tekoälyn tietoisuuden eettisiä ongelmia, onko maailmankaikkeus sittenkin vain “tietokoneohjelma” ja jos niin, niin kenen käsissä on “alt+F4”, ja onko mikään mitä näemme totta, vai onko kyse jonkinlaisesta yksinkertaistuksesta. Tai entä jos se, mikä luokitellaan yliluonnolliseksi tai paranormaaliksi onkin ihan luonnollista, mutta meidän alkeelliset aistimme ja niiden jatkeena olevat aivot eivät vain kykene joko havaitsemaan tai ymmärtämään havaitsemaansa?

Nämä kieltämättä korkealentoiset kelat jäivät pääosin jonnekin sinne 90-luvun hämärään, osa kulki ehkä hetken mukanani ja vaivasin niillä lähinnä humalassa niitä, jotka erehtyivät jäämään kuuntelemaan pohdintojani. En edes enää muista mihin päätelmiin tulin kaikkien osalta, ja toki ajatelmat olivat karkeita arvauksia ja mielikuvituksellisia tarinoita, mutta sittemmin on ollut hauska huomata, että ihan vakavasti otettavat tutkijat ovat pohtineet paljonkin vastaavia teemoja: luonnollisesti kaltaistani lukiolaista paremmilla resursseilla. Tästä pääsemmekin tämän bloggauksen varsinaiseen aiheeseen:

Suositus: Lex Fridmanin podcast

Oli valtavan hienoa törmätä kesälomallani Lex Fridmanin podcast-sarjaan, jossa käsitellään usein juuri tämän tason kysymyksiä. Podcasteja Fridman (s. 1983) on tehnyt tätä kirjoittaessa elokuussa 2022 jo yli 300 ja niistä useat kestävät jopa 3–4 tuntia, joten aiheita käsitellään poikkeuksellisen syvällisesti valittujen aiheiden huipputekijöiden ja ajattelijoiden kanssa. Lex itse on haastattelijana poikkeuksellisen valloittava: älykäs, rauhallinen, empaattinen ja hauska – tekoälytutkija itsekin.

Onkin jotenkin lohdullista tietää, että joku muukin on miettinyt näitä asioita ja vieläpä tehnyt huikean uran aiheita tutkien. Vähän silti harmittaa, että omat ajatukseni aiheista ovat kadonneet kuin kyyneleet vesisateeseen.

Ehkä ongelmakseni on läpi elämän muodostunut se, että liiankin moni asia kiinnostaa: jos olisi ollutkin yksi pakkomielteinen erityiskiinnostuksen kohde, olisi ehkä siitä rakentunut jotain pysyvämpää? Toisaalta; joku muu on kuitenkin tehnyt sen, joten korkeammalta katsoen kenenkään keloilla ei ole väliä muille kuin itselleen. Tämäkin on asia, jota eräässä Lexin jaksossa käsiteltiin: kun tarkastelemme tieteen historiaa, olisi todennäköisesti lopulta kaikki keksitty kuten on keksitty; ilman Newtonia, Einsteinin tai Hawkinsia joku muu olisi tullut muutaman vuoden sisällä samaan lopputulemaan ja omana huomionani; eikö tästä synnykin hassu vaikutelma, että ikään kuin noudattaisimme jotain käsikirjoitusta, joka tapahtuisi joka tapauksessa?

Ajattelen koska olen vai koska pelkään pimeää?

Tiedostan kyllä nykyään jo senkin, että tässä harmituksessa on kai kyse jonkinlaisesta väistämättömän pelosta; näin jo tilastollisesti tarkastellen elämän puolivälin ylittäneenä ymmärrän, että ihmisen elämä on lopulta vain lyhyt välähdys ajassa ennen ehkä ikuista pimeyttä. Onko sen jälkeen kohtalomme kadota, sulautua tai palata osaksi jotain muuta – se riippuu kunkin näkökulmasta ja uskomusjärjestelmästä. Itse haluan kallistua jonkinlaiseen ajatukseen tietoisuuden siirtymisestä osaksi jotain suurempaa. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan surullista, sillä koen maailmankaikkeuden salaisuuksineen äärettömän kiinnostavana ja siihen nähden elämä maassa on kirottu aina liian lyhyeksi, kaikki muu, kun on lopulta arvailua.

Onko kaikki kuitenkin arvausta, eikä mikään ole sellaista miten sen havaitsemme?

Sain inspiraation nostaa Lexin podcastin esille blogissani siksi, että kun kuuntelin jaksoa #293, jossa käsitellään todellisuuden luonnetta siitä näkökulmasta, että me emme oikeastaan havaitse todellisuutta, emmekä edes tiedä mikä todellisuus oikeastaan on? Ja mitä jos kaiken takana onkin yksi suuri, kaiken kattava ja läpäisevä tietoisuus?

Sain siis vahvistusta omalla kohta 30 vuoden takaiselle pohdinnalle siitä, että mitä jos kaikki mitä näemme on vain pieni osa siitä mitä on ympärillämme – parhaimmillaankin vain karkea yksinkertaistus jostain ihan muusta.

Ehkä se, että emme oikein ymmärrä mistä UFOt (tai kuten nykyään halutaan sanoa; UAP:it) tulevat ja miksi kaikki eivät näe niitä koko ajan, tai mitä chakrat ovat, tai miksi jotkut näkevät enkeleitä, kieliikin jostain muusta kuin (pelkästään) ihmisen harhaisuudesta?

Kaikki edellä herättää toki suuren kysymyksen, että mitä oikeastaan kaikkeus ympärillämme on?

Ja onko niin, että vaikkapa tietoisuuden kemialliset manipulaatiot (vrt. meditaation tai psykedeelien avulla dokumentoidut kokemukset maailmankaikkeuden fraktaalimaisesta luonteesta ja hyvyydestä) avaavat uusia ulottuvuuksia? Tätä aihetta ollaan uskallettu taas pitkästä aikaa taas pohtimaan ja yhden kiinnostavan näkökulman aiheeseen tarjoaa Netflixin minisarja ”Tuntematon mieli”.

Onko millään mitään väliä (omaa kelaa podcastin #293 pohjalta)?

On toki totta, että siihen nähden miten biologisina olentoina toimimme (nuku, syö, pasko ja pane; rinse and repeat) tämän tason pohdinnoilla ei ole oikeastaan merkitystä.

Sivuhuomiona se, että todennäköisesti ajattelun esittely tavalla tai toisella on aina keino koittaa saada arvostusta ja hyväksyntää laumassa (jota kai lopulta tämäkin bloggaus lopulta koittaa tehdä?) ja kyse on tässäkin siksi pohjimmiltaan hyvin primitiivisestä toiminnosta.

Elämä on varmasti helpompaa, jos ei mieti liikaa tai ainakaan liian vaikeita. Tätä minulle on annettu vinkkinä lapsesta asti: älä mieti niin paljon.

Mutta mitä sitten jää, jos ei mieti maailmankaikkeuden luonnetta?

No tietenkin se nukkuminen, syöminen, paskominen ja paneminen, ja useimmille tärkeintä tässä iässä on myös pitää huolta, että jälkeläiset tulevat samaan looppiin. Mutta kun itselläni tätä tarvetta ei ole toteutettavana, niin ilman mysteerien miettimistä pohdin, mikä erottaisi meidät ihmiset vaikkapa kärpäsistä? Nekin nukkuvat, syövät, paskovat ja panevat… Ehkä tässä, ajattelun dokumentaatiossa ja tieteessä in-general, piileekin lajimme vastuu ja valta? Eli ehkä korkeamman ajattelun suoman uteliaisuuden voima ja merkitys on saada ennen pitkää jotain tolkkua siitä millä on väliä? 

Vaikka toisaalta, JOS kaiken takana on yksi tietoisuus – kuten Hoffman jaksossa #293 pohtii –, on lopulta kärpäsen ja ihmisen merkitys kokijana jotakuin yhtä suuri maailmankaikkeuden äärettömässä mittakaavassa; jolloin olemme jälleen pisteessä, että se mikä on tärkeää on se mitä tämä hetki tarkoittaa juuri nyt kokijalleen. Joka taas tarkoittaisi, että objektiivisesti tarkasteltuna kaikki elämä olisi yhtä arvokasta, subjektiivisesti taas ei tietenkään.

Kuuntele Lex Fridmanin podcastia

• YouTube: https://www.youtube.com/c/lexfridman
• Spotify: https://spoti.fi/2nEwCF8
• Apple Podcasts: https://apple.co/2lwqZIr

Bonustaso: katso oheinen videoklippi, jos kiinnostaa pohtia tietoisuuden ydintä vieläkin laaja-alaisemmin

* Kuten jakson #293 upotuksen alla mainitsin, on tosiaan ajatus ykseydestä – yhdestä tietoisuudesta – vanha. Hyvänä esimerkkinä toimii oheinen ”ennustus”, joka kuvaa hyvin Hopi-intiaanien maailmankuvan kautta kuinka heille kaikki on yhtä; kuinka kaikessa on sama henki. Koska näin on, tulisi kaikkea kunnioittaa, koska lopulta olemme kaikki yhtä ja hyvinvointimme on kiinni siitä, kuinka osaamme kunnioittaa luontoa, toisiamme – eli itseämme. Uskonkin itse, että tässä lyhyessä videossa on paljon sellaista viisautta, jota maailma tarvitsisi lisää.