fbpx
Miksi nykymusiikki on niin nössöä?

Miksi nykymusiikki on niin nössöä?

”Eikö aina ole ollut niin, että vanhemmat kauhistelevat nuorten kuuntelemaa musiikkia? Tyyliin ’kauheeta räminää’. Onko asia koskaan ennen ollut näin päin kuin nyt?”

Herra Ylppö (Herra Ylpön sydän, Like Kustannus, 2012)

Lomalounaan (lohkopakasteperunoita, pakastekasviksia ja kalapuikkoja) laittamisen lomassa lueskelin Teppo Vapauden kirjoittamaa elämänkertaa Herra Ylpöstä (Herra Ylpön sydän, Like Kustannus, 2012) kun mieleni pysähtyi pohtimaan kirjan kohtaa; ”Eikö aina ole ollut niin, että vanhemmat kauhistelevat nuorten kuuntelemaa musiikkia? Tyyliin ’kauheeta räminää’. Onko asia koskaan ennen ollut näin päin kuin nyt?”

Miksi nykymusiikki on niin nössöä?

Pojat ”luukuttivat” jotain sellaista, mitä kuvaisin jonkilaiseksi hiphop-r’n’b-falsetti-autotune-huokailuksi.

Olen “nykymusiikin”* nössöyttä pohtinut itsekin ohimennen aina välillä, yleensä tilanteissa, joissa altistun ns. nuorisomusiikille. Elävästi mieleeni muistuu esimerkiksi ilta pari kesää sitten:

Olin tekemässä treeniä erään espoolaisen uimarannan vierestä löytyvällä ulkoilmasalilla, kun paikalle tulla tupsahti pari teinipoikaa jonkinlaisen Bluetooth-kajarin kanssa. Ajattelin, ehkä jopa toivoin, että saisin kuunnella edes ganstaräppiä painojen nostamisen lomassa, mutta vielä mitä. Pojat ”luukuttivat” jotain sellaista, mitä kuvaisin jonkilaiseksi hiphop-r’n’b-falsetti-autotune-huokailuksi. Tunsin pettymystä ja hämmennystä, taisin jopa lähteä kotiin asiaa ihmetellen.

En edellä halua dumata kenenkään musiikkia tai musiikkimakua – makuasioita jne. – mutta kun koitan havainnollistaa kokemustani, on se aika vaikeaa ilman negatiivista latausta; koska kokemukseni OLI negatiivinen. Lähtökohtaisesti koen, että musiikkia pitäisi kuunnella aina niin, että se ei häiritse muita, mutta jos sitä on pakko kuunnella julkisessa tilassa, olisi sen ainakin syytä olla heviä, metallia, kovaa teknoa tai sitten vaikka sitä ganstaräppiä…

“Tarvitsenko säröä, koska olen säröillä? Haluanko musiikkini melankolisena, koska olen melankolinen?”

Tuossa tilanteessa yritin jo silloin ymmärtää, että mitä tapahtuu, siinä silloin onnistumatta. On jotenkin lohdullista, että myös Ylppö on pohtinut ääneen samaa, ja nyt vuosia myöhemmin törmään ajatuksiinsa kirjansa sivuilla ja pääsen jonkinlaiseen dialogiin samoin tuntevan kanssa.

Noh, ehkä dialogi on hiukan liioiteltu ilmaus, sillä tuskin tämä siihen johtaa tai sitä tarkoittaa, vaikka jonkinlaista ylivuotista kommunikaatiota aiheesta tapahtuukin.

* Tarkennuksena: tässä kirjoituksessa käytän termiä “nykymusiikki” virheellisesti synonyyminä musiikille, joka edustaa mielestäni 2000-luvulla syntyneiden musiikkimakua noin yleisesti. En siis tarkoita nykymusiikkia (eli ns. taidemusiikkia) sanan varsinaisessa merkityksessä. Siihen maailmaan voi sukeltaa syvemmin vaikkapa aiemmin arvostelemassani Osmo Tapio Räihälän mainiossa kirjassa “Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa”.

Kapina, trauma vai mitä vittua?

Kirjassaan Ylppö pohtii, josko kokemuksessa on kyse esimerkiksi 70 ja 80 -luvulla syntyneiden kapinasta vanhenemista vastaan? Eli koska me kuuntelemme rankempaa musaa kuin nykynuoret -> me emme voi olla vanhoja kuten meidän vanhemmat, jotka kuuntelivat lähinnä iskelmää ja Beatlesia.

Mutta vaikka en tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani, niin en ainakaan tietoisesti ajattele itse noin, enkä siksi osta tuota selitystä.

Kun asiaa olen nyt pidempään pohtinut, niin minulle mieltymyksen rankempaan musiikkiin selittää se, että koen musiikin tehtäväksi aiheuttaa, vahvistaa ja kuvastaa tunteitani. Mutta tarvitsenko säröä, koska olen säröillä? Haluanko musiikkini melankolisena, koska olen melankolinen?

Vastaavasti, ovatko 2000-luvulla syntyneet sitten jotenkin paremmassa paikassa ja energiassa, koska musiikkinsa – rankasta yleistäen – on sellaista kevyttä muniin puhaltelua? Vai mitä vittua muutamassa vuosikymmenessä on tapahtunut? Ajatuksia?

Jälkisanat

Painotan, että en koe nuorison olevan rikki. Ehkä minä ja me muut X/Y-sukupolvien edustajat olemme? Mutta toisaalta, vaikka kovuus ei aina ole hyvä juttu, on sillekin paikkansa maailmassa.

Kaivoin kuitenkin vielä vertailtavaksi, ja kokemuksiani havainnolistamaan, pari-kolme raitaa alle. Ensin sitä osastoa, minkä luokittelen nykynuorison musiikiksi (poimittu Spotifyn Suomen top-50 -soittolistalta 26.7.2022) ja sitten kappale, jota kuuntelin omassa nuoruudessani ja niin moni muukin.

Onhan näissä pieni ero tunnelmassa ja tuotannossa, vai hä?

Bonusraidat; hyvää tuoretta metallia

Lopuksi vinkkaan vielä “bonusraitoina” uutta Lamb of Godia ja Jinjerin livetaltioinnin kesäkuulta -22. Ne ovat kummatkin mainioita esimerkkejä siitä, että hyvää raskasta musiikkia tehdään edelleen. Kuunnelkaa sitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Takaisin alkuun

Käyttämällä sivustoa suostut evästeiden käyttöön. By continuing to use the site, you agree to the use of cookies. Lisää tietoja

FIN Tällä sivustolla käytetään evästeitä, joita käytetään asetustesi muistamiseen. Evästeiden käytön voi estää selaimen asetuksista, mutta estolla saattaa olla kielteinen vaikutus sivuston toimintaan. Sivuston käytön analysointiin käytetään Google Analytics -palvelua, jonka tarjoaa Google Inc. (“Google”). Google ei kerää käyttäjistä arkaluonteisia tietoja. Anonyymit tiedot lähetetään Googlelle ja tallennetaan Yhdysvalloissa sijaitseville palvelimille. ENG The cookie settings on this website are set to "allow cookies" to give you the best browsing experience possible. If you continue to use this website without changing your cookie settings you are consenting to this. This site uses Google Analytics service. Anonymoys info is sent and stored in servers located in United States of America. By using this site you agree with this.

Sulje