Entä jos vai ei?

Vuosien varrella aika moni on pyytänyt minua kirjoittamaan kirjan. Se tuntuu hyvältä, erityisesti siksi, että minä rakastan kirjoittamista, ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, kirjoittaminen mahdollistaa minulle paon omaan, itse luomaani maailmaan. Toiseksi, pidän itseään kirjallisesti ilmaisevia älykkäinä ja siksi hieman seksikkäinäkin. Niin, meillä jokaisella on varmasti ihanneminä, jonka kutittelu saa sielun kiemurtelemaan nolona nautinnosta.

“Ihanneminä: henkilön ajatus siitä millainen henkilö hän haluaa olla.”

https://fi.wiktionary.org/wiki/ihanneminä

Kaikki mokaavat

Joillakin ihanneminän koskettelu tuottaa jopa niin suurta nautintoa, että elämästä tulee kärsimystä sitä aina parempaa tavoitellessa. Lakataan elämässä tässä ja nyt, nauttimasta hyvästä kahvista, lintujen laulusta, rakkaan läheisyydestä tai hyvistä yöunista.  On pakko suorittaa, sillä ajan kellon raksutus kuuluu muuten liian kovana ja mieli musertuu, jos kaikki on vain ihan ok tai vielä pahempaa, joutuu tunnustamaan epäonnistuneensa. Joka tosin on erottamaton osa ihmisyyttä ja elämää: kaikki mokaavat. Usein, paljon ja elämänsä loppuun asti.

“Elämä pysyy epätäydellisenä kuolemaan asti. Sitä ihmisyys on.”

Maaret Kallio, Kodinkuvalehti.fi

Historiallisesti onneton tunari

Minä kuulun – ainakin historiallisesti tarkasteltuna – noihin onnettomiin, jotka unohtavat säännöllisesti sen mikä on arvokasta. Syitä on varmasti monia: viime vuosikymmenten aikaiset talouskriisit, tunne hyödyntämättömästä kapasiteetista ja oletettujan lahjojen hukkaan heittämisestä ja niin edelleen. Ankaruus itseä kohtaan ja vaikeus hyväksyä omia virheitä ovat toki kirittäneet minua sosioekonomisilla mittareilla tarkasteltuna, mutta tämä on ikään kuin seuraus, ei itse tarkoitus. Mutta palataanpa nyt takaisin alussa mainittuun kirjaan. Siitä minun piti ehkä kirjoittaa, eikä traumoistani.

Tarvitaanko maailmaan lisää tietokirjoja?

Niin, moni on siis pyytänyt minua kirjoittamaan kirjan. Tänäkin vuonna. Aiheitakin on tarjottu, usein tästä blogistani johdettuna. Hurjimmat ovat jopa ehdottaneet, että kirjan runko olisi täällä jo kasassa, odottaen vain editointia.

Olen toki myös itse pohtinut kirjan kirjoittamista, ja totta puhuakseni, jokusen kerran sen aloittanutkin. Mutta melkein poikkeuksetta sormista on iskeytynyt näppäimistölle muutama sivu sci-fiä, ei koskaan edes tietokirjan alkusanoja. Viisastelulle ja pätemiselle on riittänyt tämä blogi.

Oikeastaan tietokirjan kirjoittaminen on aina tuntunut ajatuksena suuruudenhullulta: mitä sellaista enää voi kirjoittaa, mitä joku ei ole paremmin sanonut? Kun on lukenut kohtuullisen monta tietokirjaa itseä kiinnostavista aiheista, on melko hyvä käsitys siitä, että tiedosta ei tässä maailmassa ole pulaa. Pula on huutava tärkeän tiedon löytämisessä ja oleellisen käyttöön ottamisessa. Tässäkin blogissa olen esitellyt lukuisia loistavia kirjoja, joista moni tarjoaa oikeita työkaluja parempaan arkeen. Vaan kuinka moni niistä on jäänyt käyttöön? Liian harva, sillä arki on usein niin oman navan ympärillä myrskyävää kaaosta, että paperilla paraskaan idea ei yksinkertaisesti riitä palauttamaan järjestystä.

Mielestäni jopa traaginen esimerkki ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää ja elää todeksi lukemaansa ovat eri valtauskontojen pyhät kirjat. Jotakuinkin jokaisessa niistä annetaan eväät paratiisiin maan päällä kultaisen säännön avulla. Silti, historiallisesti arvioiden, on perin heikosti toteutunut toisten kohtelu siten, miten itseään haluaisimme kohdeltavan. Tässä tuskin kukaan on koskaan onnistunut täydellisesti, suurin osa suorastaan heikosti. Minäkin. En siis oikein usko siihen, että yksi, sata tai edes miljardi tietokirjaa voisivat muuttaa maailmaa.

Täydellisen loogista ihmistä ei ole olemassa

Tiedolla ei yksinkertaisesti ole riittävästi valtaa ihmisen tunteisiin, jotka lopulta ohjaavat kaikkien valintoja arjessa. En usko, että täydellisen loogista ihmistä on olemassa, vaan on vain täydellisen epäloogisia ja vähemmän epäloogisia yksilöitä – ja sama henkilö voi olla tilanteesta riippuen ihan mitä tahansa näiden kahden ääripään välillä.

Osuva esimerkki havainnollistamaan tunteiden ja järjen valtasuhteita on mielestäni psykologi Jonathan Haidtin kuvaus elefantista ja sen ratsastajasta. Siinä elefantti kuvastaa tunteita ja elefantin ratsastaja järkeä. Sillä vaikka ratsastaja voi esittää elefantille ohjeita mielestään oikeasta suunnasta, on se kuitenkin lopulta elefantti, joka menee juuri sinne minne mielii.

Edellä esitetyn pohjalta olenkin taipuvainen ajattelemaan, että tarinankerronta – tavalla tai toisella – on tehokkain keino vaikuttaa ihmisten käytökseen, vaste siihen on yksinkertaisesti vain (neurokemiallisestikin) vahvempi. Oli kyse sitten romaanista, elokuvasta, sarjasta, sarjakuvasta tai vaikkapa mainonnasta, niin tunne tehoaa elefanttiin, jää sen muistiin ja parhaimmillaan jopa vaikuttaa sen käytökseen. Joka taas herättää minussa kysymyksen, että onko jokainen tarinankertoja, myös minä, osaltaan vastuussa ihmiskunnan tulevaisuudesta? Miten ne sanat ja kuvat joita valitsemme käyttää tekevät maailmasta edes piirun paremman? Vai onko tämä taas jotain aina parempaan pyrkivän ihmisen egon puhetta? Onko sittenkään millään mitään väliä? Entä jos kaikki maailmankaikkeuden ilot ja surut ovat vain atomien yhdistelmiä alun ja lopun välissä. Vaan mitä jos ei? Pitäisikö sittenkin koittaa tehdä jotain? Eli kirjoittaa kirjaa. Mutta mistä?

Tai edes yrittää, vaikka mokaisikin siinä. Sitähän tämä ihmisen elämä kai joka tapauksessa on.