Kirja-arvostelu: Maria Veitola, Veitola
Tunnen luultavasti keskimääräistä huonommin suomalaisia julkisuuden henkilöitä tai muita kuuluisia kaksijalkaisia. Lisäksi nimimuistini on luokattoman huono, ja koska joskus unohdan melko tuttujenkin ihmisten nimiä, on minulle turha koittaa myydä mitään yhtään kenenkään henkilöbrändillä. Joitakin poikkeuksia kuitenkin löytyy ja Maria Veitola on yksi heistä. Tästä on kiittäminen pääosin Veitolan Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa, joka on mielestäni yksi kiinnostavimpia viihdeohjelmia koskaan. Ohjelmastaan johtuen halusin altistua lisää Marian ajatuksille ja siksi luin hänen ensimmäisen kirjansa. Tämä bloggaus olkoot siis jonkinlainen itsereflektoiva kirja-arvostelu: Maria Veitola, Veitola -teoksesta (Johnny Kniga, 2018).
Kirja-arvostelu: Maria Veitola, Veitola
Otin Veitolan luettavaksi Storytel-palvelun kautta. Pidän Storytelissä erityisesti siitä, että voin halutessani kuunnella tai lukea kirjaa tilanteesta riippuen. Kävin monta kertaa koiran kanssa lenkillä niin, että kuuntelin Marian kolumneja aiheesta jos toisesta – välillä jopa odotaen, että on taas lenkityksen aika. Vanhaa koiraa kun ei voi määräänsä enempää kävelyttää. Toisaalta myös monena iltana ennen nukahtamista luin samaa teosta Storytelin lukijalla. Veitolan kohdalla kallistuin kuitenkin enemmän suosimaan kuuntelua, sillä Maria on lukijana miellyttävä ja jotenkin omaelämänkerta kirjoittajansa lukemana teki teoksesta entistä vangitsevamman.
Mistä Veitola on tehty
Sisällön puolesta Maria Veitola, Veitola on kokoelma Veitolan kolumneja vuosien varrelta eri lehtiin. Hän käsittelee milloin mitäkin elämäntilannettaan välillä hauskasti, välillä liikuttavasti ja välillä omaa totuuttaan ärsytykseen asti julistavasti. Se mikä kuhunkin kolisee, on varmasti kiinni jokaisen omasta elämänpolusta. Minä esimerkiksi samaistun täysin pohdintoihin millaista on olla utelias introvertti ekstroverttien hallitsemassa maailmassa, millaista on elää pikkupaikkakunnilla erilaisena nuorena, kuinka konemusiikki ja reivaaminen iskevät junnuna kuin tuhat volttia, mitä on tuntea niin suurta intohimoa työtään kohtaan, että meinaa mennä rikki sen määrästä, tai kuinka ihmiset ympärillä menevät jumiin jos eivät saa lokeroitua minua helposti ja niin edelleen.
”Jo silloin kun mä aloin tehdä töitä mediassa, mä hämmensin ihmisiä. Ekoissa musta tehdyissä jutuissa on kaikissa sama kulma: ”Yritämme selvittää, onko Radio Cityn juontaja lintu vai kala.” Multa kysyttiin jo kaksikymppisenä haastatteluissa, että olenko mä anarkofeministi tai anarkistifemakko. En mä ollut ajatellut tollasta ollenkaan. En tajunnut, miksi mua yritettiin määritellä ja laittaa laatikkoon.”
Maria Veitola, Veitola (Johnny Kniga, 2018)
Kukaan tai mikään ei ole täydellinen
Toisaalta kirjassa oli myös paljon kohtia, joista en saanut irti kovinkaan paljoa tai jotka suoraan sanottuna puuduttivat. Esimerkiksi Marian oman ulkonäön ja naisellisuuden (puutteen?) ruotiminen sivutolkulla oli minulle välillä puuduttavaa luettavaa. Lapsettomana en myöskään saanut kiinni vanhemmuusjutuista. Totta puhuakseni meinasinkin lopettaa kirjan noin keskivaiheilla, kun äitiys sitä ja äitiys tätä -juttua pukkasi jutun perään. Ja ei, se ei ole minulta pois, että äitiys tai isyys on suurimalle osalle ihmisistä ”se juttu”, mutta se ei ole mun juttu (pitäisikö ehkä joskus kirjoittaa siitä mikä on mun juttu?). Ymmärrän silti toki hyvin, että luonto on tehnyt vanhemmuudesta varsinkin äideille maailman tärkeimmän asian, siitä olen myös kiitollinen, sillä olenhan saanut myös oman äitini kautta nauttia pyyteettömästä rakkaudesta koko elämäni ajan. Kiitos kiitos kiitos! <3
Kenelle kirja sopii luettavaksi
Vaikka 2018 julkaistu kirja ei ole enää ihan kuumin uutuus, ovat sen aiheet pääosin ajattomia ja ajatuksia herättäviä iästä tai sukupuolesta riippumatta. Kirjana Maria Veitola, Veitola onkin niin monipuolinen, että aika fakiiri saa olla, jos kiemurtelee sen läpi ilman, että joku kohta osuu ja uppoaa syvälle sieluun. Erityisesti suosittelisin teosta silti teineille tai nuorille aikuisille: parhaimmillaan uskon, että Veitolan kirja voisi antaa näkökulmia siihen, että onko kaikki kuitenkaan niin vakavaa silloin nuorena. Lyhyesti spoilaten: Ei ole.
“Unelmat saa myös vaihtua. Jos on joskus halunnut jotain maailman eniten, ei sitä tarvii nyt ja aina haluta. Päästää irti, jos joku asia ei enää tunnu oikealta ja ruoki sielua. Se ei oo luovuttamista. Me eletään ihmeellisessä harhassa, että kaikki merkittävä täytyy saada aikaan nuorena. Inhoan sitä, että nuorille asetetaan paineita. Että kaiken täytyy tapahtua heti paikalla.”
Maria Veitola, Veitola (Johnny Kniga, 2018)
Olen ihan samaa mieltä kuin Maria edellä: ihminen on oikeasti kesken koko elämänsä. Ja koska oppimassa täällä ollaan, on ihan mahdoton vaatimus, että kaikki valinnat olisivat napakymppejä, tai että maalitaulu pysyisi samana läpi elämän. Usein on kympin arvoinen suoritus, että saa tikan sinne tauluun. Tai edes seinään taulun takana. Ja silti iso osa tikoista menee ihan rehellisesti sanottuna metsään. Vituttaa se kyllä joo, ja välillä keski-ikäisenkin elämä ahdistaa ja masentaa, mutta sitten hetken kaikki onkin taas maailman parasta – koska sellaista se maallinen vaellus tällä planeetalla on. Ainakin vissiin introvertin vaellus, helvetin suuria tunteita, vaikka ne eivät aina päälle päin näy.
Summa summarum: Veitola on hyvä kirja, lue se.
Ps.
Marialta on tullut myös toinen kirja: Maria Veitola – Toisinpäin (Johnny Kniga, 2019). Otin sen saman tien heti perään kuunteluun. Innolla odotan, että mitä Marialla on siinä sanottavaa.
Löydät Maria Veitola, Veitola -kirjan esimerkiksi seuraavista paikoista:
https://www.adlibris.com/fi/kirja/veitola-9789510431061