Kun nouset aamulla, mieti, mikä arvokas etuoikeus on olla elossa
Niin se myös kesä 2020 taittui syksyyn, riehui Covid-19 maapallolla tai ei. Ja niin se koittaa taas myös talvi, sitä seuraa kevät ja niin edelleen. On oikeastaan jopa hämmentävää, kuinka huonosti olemme yhteiskuntina, yrityksinä ja myös yksilöinä varautuneet siihen, että hommat eivät mene sittenkään kuten suunniteltiin. Vaikka totuus lienee se, että hyviksi ajoiksi mieltämämme muutamat vuosikymmenet ovat lähinnä pienen pieni ja onnekas poikkeus ajan virrassa. Ja tulevaisuus tulee kuitenkin luultavasti olemaan jotain ihan muuta kuin lähimenneisyys.
Onnellisuudesta
Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen olisi ollut ennen yhtään onnettomampi (tai onnellisempi). Onnellisuus on aina suhteellista, ja riippunut siitä, onko tarjolla ravintoa, lämpöä ja läheisyyttä. Aivokemikaalimme pitävät siitä huolen, että hyviä asioita odottaessa olemme energisiä, läheisyys lämmittää sydäntä ja ruuasta tulee hyvä mieli. Ja jokaisessa ajassa saavutetuista eduista luopuminen ja epäreilulta tuntuvat asiat ovat sattuneet aina.
Siksi on joskus vaikea muistaa, että kuinka hyvin asiat ovat, ja Marcus Aureliusta siteeraten, ”kun nouset aamulla, mieti, mikä arvokas etuoikeus on olla elossa – hengittää, ajatella, nauttia, rakastaa.”
Mittasuhteista
Olen viime kuukausina pysähtynyt pohtimaan noita Marcuksen sanoja keskimääräistä useammin. Tähän on osaltaan vaikuttanut pandemiaksi eskaloitunut koronavirus, mutta jo sitä ennen tapahtuneet asiat.
Ystäväni, joka on ikäiseni, sairastui näet vakavasti, niin vakavasti, että hänen aamunsa ovat luetut. Menemättä hänen asioihinsa yhtään tätä tarkemmin, lienee kuitenkin selvää, että tuollainen laittaa asiat varsin tehokkaasti mittasuhteisiin. Yhtä äkkiä ihan pienestä ei huvita valittaa – itkeä pienten menetysten perään, kun tietää, että mitä todelliset ongelmat voivat olla.
Ymmärrän toki sen, että jokainen elää omaa elämäänsä, ja ne omat ongelmat ovat usein niitä isoimpia. Tämä lienee ihmisen toimintakyvyn perusteita, sillä muuten kantaisimme koko maailman tuskaa harteillamme – sen varmasti ollessa liikaa ihan kenelle tahansa. Mutta en silti kiellä, etteikö minua ottaisi päähän välillä esimerkiksi median jatkuva valitus esimerkiksi siitä, että kuinka tämä aikamme on nyt niin kauhean raskasta, kun ei saa mennä ja olla maailmalla kuten vielä ennen maaliskuuta 2020. Tai siitä, että kuinka etätyö koetaan niin raskaaksi – kun joutuu vaikkapa viettämään aikaa perheensä kanssa.
Kun nouset aamulla, mieti, mikä arvokas etuoikeus on olla elossa
Tunnustan, että jossain vaiheessa meni kuppi nurin. En vain jaksanut enää kuunnella jatkuvaa marinaa ja lomille lompsittuani lopetin uutisten ja sosiaalisen median lukemisen. Sillä tiellä olen pääosin edelleen. Työni vuoksi seuraan taas pandemian kehittymistä valikoiduissa kanavissa, ja samaisesta syystä kurkkailen silloin tällöin LinkedInin puolelle.
Mutta pääsääntöisesti koen paremmaksi sen, että altistun niin vähän kuin mahdollista yleiselle valitukselle ja median ”doom & gloom” –uutisoinnille. En tietenkään halua väheksyä kenenkään tuntemuksia: ne ovat aina kokijalle tosia. En myöskään halua kieltää pandemian terveys- ja talousvaikutusten vakavuutta, ne ovat kiistattomat ja voi myös olla, että pahin on vielä edessä.
Mutta kun mietin tätä vuotta ja kaikkea kuulemaani ja kokemaani, päätän tämän kelani Aureliuksen sitaatin uusintaan. Siinä on paljon viisautta nykyisiäkin vaikeampiin aikoihin, ja siihen tiivistyy se, minkä minä koen nyt tärkeämmäksi kuin koskaan.
”Kun nouset aamulla, mieti, mikä arvokas etuoikeus on olla elossa – hengittää, ajatella, nauttia, rakastaa.”
Marcus Aurelius